Olen oikeastaan pikkuisen jäävi kirjoittamaan Arn-Henrik Blomqvistin KOM-teatteriin ohjaamasta Vadelmavenepakolaisen näyttämöversiosta. Viimeistään varttia yli seitsemän ensi-iltaesityksessä rakastuin nimittäin Juho Milonoffiin ja hänen näyttelijänlahjoihinsa. Sen jälkeen en voinut muuta kuin nauraa, koko ajan ja kovaa, ja olin ihan otettu kaikesta. Kun Juho oli niin ihanan tuff o känslig (nasta ja kuitenkin herkkä).
KOMin uutuus on siis minusta kertakaikkinen ilopilleri ja napakymppi.
Pohditaan nyt muodon vuoksi kuitenkin hieman, että miksi nauratti niin paljon ja miksi Milonoff oli niin hyvä. Esitys on sovitus Miika Nousiaisen kekseliäästä romaanista, jossa suomalaisnuorukainen rakastaa niin paljon Ruotsia ja ruotsalaisia, että on lopulta valmis vaikka tappamaan muuttuakseen ruotsalaiseksi.
Reipasotteisen Arn-Henrik Blomqvistin ohjauksessa Vadelmavenepakolaisesta muovautuu jotain romaania enemmän. Ensinnäkin ohjaaja ymmärtää pitää tyylilajin läpi esityksen samana. Romaanin kahtiajakoisesta tunnelmasta ei ole pelkoa. Ja: romaani sortuu havainnoissaan ajoittain pikkunokkeluuteen ja on kovin puhelias. Näytelmässäkin puhutaan koko ajan. Mutta kun lavalla on Milonoffin kaltainen virtuoosi avustajinaan oivalliset Eeva Soivio ja Niko Saarela, puhetta saa tulla niin paljon kuin sielu sietää. Näitten seurassa ei pitkästy.
Suomenruotsalainen kun on, ohjaaja selvästi rakastaa arkkivihollistaan, riikinruotsalaista. Havainnot ovat tarkkoja ja ne osataan visualisoida. Siksi sekin mikä romaanissa tuntuu itsestään selvyydeltä, nassahtaa KOMin näyttämöllä maaliin napakasti. Esimerkistä käy Eeva Soivion intensiivisesti kanssaihmistä lähestyvä kokousaktiivi häkellyttävine eleineen.
Visualisoinnissa ohjaaja ymmärtää nopeuden merkityksen. Näin puheliaassa jutussa ei saa syntyä yhtään tyhjää hetkeä tai tilaa. Siksi lavastus on suorastaan yltiöpäisen yksinkertainen ja maasta sekä tunnelmasta toiseen singahdetaan tuota pikaa fiksun videoprojisoinnin avulla. Oman lisänsä visuaaliseen tarkkuuteen tuovat näyttelijät: Saarelan Bo Kasper käy esimerkistä.
Juho Milonoff on kuitenkin primus inter pares, se, josta tämä esitys muistetaan. Hänestä on esittämään kolmetuntinen, ovelasti draamaksi naamioitu monologi. Hänessä on aseistariisuvaa itseironista varmuutta, asennon ja asenteen. Hänellä on jotenkin vaativa äänikin. Häntä ei yksinkertaisesti voi olla kuuntelematta. Varsinkin kun hän painottaa sanoja ja aksentoi lauseita niin oivallisesti. Lisäksi hän hyödyntää herkullisesti vikkelää habitustaan. Avaa suunsa ammolleen, nauraa pirullisesti kuin Jack Nicholson, istuu nolona sohvannurkassa, jammailee kurkona ruotsalaistuttuaan. jne.
Juho Milonoff kohoaa tällä roolilla lopullisesti suurten suomalaisten koomikkojen kastiin.
KOMilla on käsissään hitti, se on selvä. Vain yksi seikka minua hieman mietityttää. Koska itsekin rakastan kaunista Tukholmaa ja jopa kauppojen sekä kahviloitten hejssan&hoppsan -ihmisiä, en osaa kuvitella, naurattaako tämä kunnolla sellaisia, jotka eivät rakasta. Ensi-iltayleisö oli kuitenkin tohkeissaan. Ja riikinruotsalaiset, he kyllä ymmärtäisivät nauttia näin iloisesta ilkeilystä. Heistä KOMilaiset olisivat ihan varmasti jättetrevliga (tosi kivoja).