Juutilainen halusi seurata unelmaansa ja lähti opiskelemaan kadettikouluun. Hänen kerrotaan olleen innostunut ja hyvä oppilas, joka oli nopea oppimaan ja oli erityisen taitava ratkomaan taisteluiden taktisia pulmia. Juutilainen oli myös urheilullinen ja sitkeä, bravuurilajeinaan pesäpallo, hiihto, ratsastus ja miekkailu.
Juutilaisen saattoi kuitenkin ongelmiin hänen vilkas ja ilkikurinen luonteensa. Juhlimisen ja tappelunnujakoiden vuoksi Juutilainen erotettiin vuodeksi kadettikoulusta. Sen ajan hän työskenteli reservin vänrikkinä joukko-osastoissa, joissa häneltä odotettiin nuhteetonta käytöstä.
Vuoden tauon jälkeen hän palasi kadettikouluun, mutta koska vänrikkiaikakaan ei ollut sujunut aivan kommelluksitta, oli Juutilainen rauhaton. Ja parin viikon koulunkäynnin jälkeen tieto törttöilyistä saapui myös kadettikouluun. Juutilaisen todettiin saaneen kolme kertaa arestirangaistuksen ja hänet erotettiin koulusta pysyvästi. Pettynyt, neljää kuukautta vaille valmis upseeri, erosi puolustusvoimista kolme kuukautta myöhemmin.
Legioonan mukana Marokossa
Juutilainen kokeili armeijan jälkeen mm. merimiehen uraa, mutta ei kokenut sitä omakseen. Rauhaton luonne ei tuntunut löytävän itselleen sopivaa ammattia. Lopulta Juutilainen päätti aloittaa kaiken alusta huomattuaan lehdessä artikkelin Ranskan muukalaislegioonasta. Hän lähti jatkamaan Suomessa päätepisteen saavuttanutta sotilasuraansa Ranskassa ja allekirjoitti viiden vuoden sopimuksen Pariisissa.
Legioonalaiset laivattiin Marseillesta Algeriaan, jossa varsinainen koulutus alkoi. Harjoitukset ja simputukset Afrikan paahtavan auringon alla olivat hurjia, mutta Juutilainen pärjäsi hyvin. Koulutuskeskuksessakin hän joutui tappeluihin ja putkaan, mutta suomalaisen hurjan luonteen vuoksi sadistiset vanginvartijat eivät tohtineet astua pamppuineen Juutilaisen selliin.
Alokasajan jälkeen Juutilainen tie vei Marokkoon, jossa muukalaislegioonan joukot pyrkivät saamaan kuriin Ranskan valtaaman maan syrjäseuduilla edelleen taistelevat vastarintasissit. Juutilaisen Marokon aika kului osin taistellessa, mutta pääosin sotilaiden puuduttavimmissa töissä kuten vartiossa, marsseilla, rakennustöissä ja harjoituksissa.
Jo Marokosta hän kirjoitti Suomen armeijan päällikölle, kenraalimajuri Hugo Östermanille kirjeen, jossa tiedusteli mahdollisuuksia päästä uudelleen armeijan leipiin. Österman pyysi Juutilaista maahan palattuaan täyttämään hakupaperit, jonka jälkeen asiaa harkittaisiin. Kirje ei ollut lupaava, mutta ei tyrmääväkään. Viiden vuoden jälkeen vuonna 1935 Juutilaisen aika muukalaislegioonassa tuli täyteen. Hän palasi saman tien Suomen, jossa hänet hyväksyttiin Viipurin rykmenttiin vänrikiksi.
Takaisin upseeriksi
Pitkä mies, jonka karheita piirteitä Afrikan hiekkamyrskyt olivat parkinneet, tuli nopeasti tutuksi rykmentissä. Kovaääninen ja vaativa kouluttaja oli aluksi alaistensa kauhistus, mutta Juutilainen sai nopeasti alaistensa kunnioituksen reilun johtamistyylinsä ja hurtin huumorinsa kautta: palvelusaikana oltiin täsmällisiä, mutta vapaa-aikaa ei häiritty turhilla pikkumaisuuksilla. Viipurin alaisiltaan Juutilainen saikin lempinimensä Marokon Kauhu.
Hänen käytöksensä Viipurin aikana oli moitteetonta, mutta viikon kestäneen, rankan harjoituksen jälkeen hän nukahti upseerikerhon nurkkatuoliin. Osa upseereista päätti pilailla itsekin kepposia harrastavan Juutilaisen kustannuksella ja sitoa nukkuvan vänrikin liinalla kiinni pöydän päälle. Sinänsä harmittomalla kepposella oli kuitenkin dramaattiset vaikutukset, kun armeijan päällikkö kenraaliluutnantti Österman sattui samaan aikaan kerholle. Muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen Juutilainen sai kehotuksen erota armeijasta.
Juutilainen piti ”syntisistään” huolen
Kolmannen kerran Juutilainen sai kaivaa upseerinpukunsa esiin syksyllä 1939, kun Suomen reserviläisarmeija kutsuttiin ylimääräiseen harjoitukseen. Juutilainen pääsi jälleen Viipurin rykmentin mukaan, kun osasto komennettiin Hyrsylän mutkan edustalle Laatokan Karjalaan.
Taistelun puhjettua miesten kunnioitus johtajaansa kohtaan kasvoi entisestään. Marokon Kauhu tuntui olevan täysin välinpitämätön vihollisen tulituksesta. Hän liikuskeli asemissa pystypäin, mutta antoi ankarat moitteet, jos joku alaisista turhaan nosteli päätään asemastaan. Juutilainen jopa kävi itse hakemassa pois vänrikkitoverinsa, joka miinan räjähdyksen aiheuttamassa pökkerössä alkoi juosta suoraan kohti venäläisten asemia. Juutilainen sai miehen kiinni vain reilun sadan metrin päässä venäläisasemista. Tulituksen saattelemana kaksikko pääsi ehjinä omille linjoille.
Rykmentti jäi alun taistelujen jälkeen asemiin kapealle Kollaanjoelle. Juutilaisen komppania sai tehtäväkseen pitää alueen hankalin paikka joen ylittävän tien kohdalla. Marokon Kauhun maine alkoi kasvaa heti Kollaan taistelujen alettua. Hän iski neuvostojoukot yhä uudestaan takaisin, eikä tyytynyt vain puolustamaan, vaan teki nerokkaita vastahyökkäyksiä joen taakse.
Useimmilta reissuiltaan Kauhu miehineen toi mukanaan sotasaalista: tykkejä, konekiväärejä, pikakiväärejä ja Kauhun sanoin ”pienempää törkyä”. Juutilaisen hyvähenkiseen ja toimivaan porukkaan lähetettiin täydennysmiesten pahimmat suunsoittajat ja pinnarit, joiden tiedettiin pysyvän luutnantin hallinnassa. Myös aseettomaan palvelukseen ilmoittautuneita tuli Marokon Kauhun komppaniaan. Pulmallisen tilanteen luutnantti hoiti käskemällä miehet seuraavaan etulinjan vartiovuoroon, aseen mukaanotosta mies sai päättää itse.
Juutilainen sai paljon kirjeitä rintamalle ja hänen nimensä ja naamansa tunnettiin. Haavoituttuaan kranaatinsirpaleesta käteen, divisioonan komentaja lähetti hänet Viipuriin sotilassairaalaan. Siellä hän anoi tutulta lääkäriltä lupaa kotihoitoon, ja pääsikin sairastamaan vanhempiensa luokse Sortavalaan.
Pitkään hän ei malttanut odottaa parantumistaan, vaan karkasi rintamalle rampoine käsineen. Luutnantin poissaolo oli huomattu myös vastapuolella, jossa kovaääniset olivat kyselleet: onko luutnantti Juutilainen kaatunut tai haavoittunut tahi lomalla, kun ei häntä kuulu ei näy? Joukkojensa pariin palattuaan Marokon Kauhu sai kuulla ylennyksestään kapteeniksi.
Talvisodasta Lapin sotaan
Viipurin rykmentin komentaja Wilhelm ”Sota-Ville” Teittinen on korostanut Aarne Juutilaisen osuutta koko Kollaan suunnan torjuntataisteluissa.
Hän se opetti pojat kestämään hangella aamusta iltaan jatkuvat tykistöryöpyt. Kauhu sai pojat pysymään kylminä idän teräsnorsujen hyökätessä kerran toisensa jälkeen, 6-8 kertaakin päivässä. Hän juoksi hyökkäyksessä itse ensimmäisenä, hän pani kätensä aliupseereiden hartioitten ympäri valaessaan heihin rohkeutta, ja hänen äänensä raikuminen toi turvallisuudentunteen koko maantielohkon miehiin.
Marokon Kauhun taistelut jatkuivat jatkosodassa ja Lapin sodassa. Hänellä oli harteillaan talvisodasta saatu maine ja hänen tekemisiään seurattiin tarkasti. Juutilainen oli parhaimmillaan etulinjassa, keskellä taistelua. Hänen toimiessaan divisioonan esikunnan komendanttina, toiminnan ja jännityksen korvasi viina, jota kului huomattavia määriä. Hermostuessaan hän oli hurja mies, eikä kumarrellut ketään. Hänen tiedetään jopa ampuneen alaisen jalkojen juureen antaessaan pontta käskyilleen. Mutta etulinjassa hän huolehti miehistään, oli reilu ja alaistensa kunnioittama.
Marokon Kauhun kymmenen vuotta kestänyt yhtämittainen sotiminen alkoi Marokon kuumasta pätsistä ja päättyi talvella 1944 Lapin pakkasiin. Sodan jälkeen Aarne Juutilainen teki työtä varastomiehenä ja levyseppänä. Hän kuoli vuonna 1976 ja hänet on haudattu Malmin hautausmaalle Helsinkiin.