"Vuodesta 1946 alkaen on vuosittain palkittu kunniamerkeillä kasvatustehtävässä ansioituneita ja yhteiskuntavastuuta kantaneita äitejä."
Näin alkaa kirje, joka toimitettiin tänä keväänä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalin kultaristein saaville, kasvattajina ansioituneille äideille. Heitä on maassamme yhteensä 36. Kirjeen oli allekirjoittanut tasavallan presidentti Sauli Niinistö.
Sari Korvala ja Marja-Liisa Isoviita kuuluvat kunniamitalilla palkittavien joukkoon. Molemmat asuvat Kankaanpäässä. Pohjois-Satakunnassa sijaitsevassa kaupungissa on asukkaita reilut 11 000.
Lapset ykkösiä, sitten tulee kaikki muu
Kun arvokas kirje toimitettiin Kankaanpään Niinisalossa sijaitsevan maatilan pihaan tavallisena tiistaipäivänä, ei Sari Korvala meinannut uskoa asiaa todeksi.
– Olen aina pitänyt itseäni ihan tavallisena äitinä. Mietin, riittävätkö kasvattajan rahkeeni tähän tunnustukseen, Korvala sanoo.
48-vuotiaan maanviljelijän ja uusioperheen äidin päivissä riittää työtä. Lapsia perheeseen kuuluu kolmetoista. Heistä kolme on puoliso Pekka Korvalan edellisestä liitosta.
Arki muodostuu ihan tavallisista askareista, pyykinpesusta, ruoanlaitosta ja maatilan pyörittämiseen kuuluvista paperitöistä.
Traktorin hyttiinkin Korvala hyppää mielellään. Hänelle se on henkireikä kaiken suurperheen arjen touhujen keskellä.
– Tykkään hirveästi itse olla traktorin puikoissa ja tehdä niitä hommia.
Suuri perhe ei ole ollut suunniteltu juttu, siitä on vain muodostunut sellainen. Jokainen lapsi on tullut ajallaan ja tilanteeseen on kasvanut myös äitinä.
Lapset ovat Korvalalle tärkein asia elämässä. Vasta sen jälkeen tulevat työt ja muut asiat.
– Yhtään en antaisi pois ja yhtään en vaihtaisi.
Kaikki eivät halua olla äitejä ja suurperheellinen maatilan emäntä ei halua tuomita ketään.
– Kyllä minä sen ymmärrän ja se on hyvä, että tunnistaa haluaako vai eikö halua saada lapsia.
Kultaristi kuuluu koko perheelle
Kankaanpään keskustassa, pienessä kerrostaloyksiössä asuva Marja-Liisa Isoviita yllättyi myös tasavallan presidentin kirjeestä ja mitalitunnustuksesta – vaikka olikin ollut tietoinen, että sellaista oli hänelle haettu.
Asia muuttui todeksi, kun kirje saapui kotiin.
Isoviidan mielestä huomionosoituksen pitäisi olla enemmän suunnattu koko perheelle eikä vain äideille.
– Se ei ole vain äiti, joka perhettä pyörittää. Se on semmoinen yhteistyö- ja avunantosopimus, Isoviita muotoilee.
76-vuotiaan Isoviidan perheeseen on kuulunut aviomiehen lisäksi kuusi omaa lasta ja lukuisa määrä kesä- ja sijoituslapsia. Maatilan hoidon ohella syntyi ajatus, että kun tilaa ja haluja on, voisi omien lapsien lisäksi tarjota kodin myös muille sitä tarvitseville.
Hän ryhtyi yhteistyöhän Pelastakaa Lapset ry:n kanssa ja kesällä 1987 tulivat ensimmäiset kolme kesälasta uimakavereiksi omille lapsille. Samaan aikaan saapui perheeseen myös ensimmäinen sijoituslapsi.
– Hän tuli pienen muovipussin kanssa ja tokaisi vaan: "Mä tulin ny!" Isoviita muistaa.
Isompikin lapsi tarvitsee äitiä
Isoviidan hoteisiin on vuosien aikana tullut monenlaisia lapsia ja heidät kaikki otettiin vastaan avosylin.
Lasten kiitollisuus, tyytyväisyys ja onnellisuus on ollut äidille paras palkinto.
– Illalla vieras lapsi tulee ja ottaa kaulasta kiinni, tai kiipeää miehen polvelle. Siinä on jotain, että sen haluaa jatkuvan, hän toteaa.
Viimeinen sijaislapsi lähti Isoviidan hoteista vuonna 2002. Silti lapset kuuluvat arkeen lähes päivittäin.
Tänä vuonna hän on hoitanut kahta neljännen polven pientä lasta koko kevättalven, ennen kunnallisen päivähoidon järjestymistä. Mummon luona on käyty aamupuurolla ennen kouluun lähtöä tai odotettu linja-autoa siirtymissä kodin ja koulun välillä.
Siirtolaisperheen kasvattina Isoviita ei hyväksy lapsien täysin vapaata kasvatusta. Välillä hänestä tuntuu, että joissain asioissa on menty helppouteen tai sitten vedotaan kiireeseen.
– Ei koulu pysty lasta opettamaan, eikä lastentarhakaan. Kyllä se kuuluu isälle ja äidille.
Syli aina auki
Isoviita sanoo, että lasta täytyy auttaa, kuunnella, kieltää ja komentaa. Hänen mukaansa äitinä oleminen merkitsee huolehtimista, syliin ottamista, välittämistä ja suuria tunteita puoleen ja toiseen. Lapsen elämässä mukana olemista.
Sylin täytyy olla aina valmiina, kun lapsi sitä tarvitsee, vaikka olisi isompikin.
Kumpikin Kankaanpään mitaliäideistä painottaa, että lasten kanssa pitää puhua ja heitä pitää kuunnella. On lapsi sitten murros- tai uhmaiän pyörteissä.
– Silloin ne kaikki peikotkin pienenevät aika paljon, sekä lapsella että äidillä, Korvala toteaa.
– Ja olkapää täytyy olla, kun lapsella on murheita. Kyllä meidän täytyy sitä ihan aikuistakin lasta kuunnella, Isoviita painottaa.
