Jenni Määttä, 32, oli lapsena vilkas. Levoton, äänekäs, häirikkö.
Ongelmat alkoivat ala-asteella. Määttä ei muistanut lukemaansa tai hahmottanut matematiikan tehtäviä.
Palaute opettajilta oli aina sama: ole rauhassa ja keskity, niin opit. Määtältä rauhassa oleminen ei kuitenkaan luonnistunut.
– Olisin halunnut olla hyvä koulussa ja saada hyviä numeroita. Luin kokeisiin, mutta en ymmärtänyt lukemastani mitään. Se turhautti ihan hirveästi.
Vuosien päästä taustalta paljastui ADHD. Impulsiivisuudesta, yliaktiivisuudesta ja levottomuudesta huolimatta kukaan ei ollut ajatellut testauttaa Määttää.
Tilanne ei ole ainutlaatuinen. Tutkimusten mukaan ADHD tunnistetaan säännönmukaisesti paremmin pojilla, olivat oireet mitkä tahansa. Ylivilkas poika saa diagnoosin todennäköisemmin kuin ylivilkas tyttö.
Vaikka Määtän oireet olivat stereotyyppinen kuva ADHD:sta, matka diagnoosiin kesti vuosikymmeniä.
Levoton tyttö lensi koulusta
– Yläasteella minulla oli enemmän poissaoloja kuin läsnäoloja. Lensin monesti tunnilta ulos levottomuuden takia, kun en vain pystynyt keskittymään.
Kahdeksannella luokalla tilanne kriisiytyi. Jenni Määtän luokanvalvoja soitti kotiin kertoakseen että Määttä oli päätetty erottaa koulusta.
Seurasi vaihto pienempään kouluun, jossa oli vain kuusi oppilasta.
Uuteen alkuun häirikön leima ei enää seurannut – muutkin oppilaat olivat erityiskoulussa levottomuutensa takia.
Ensimmäistä kertaa opettaja käytti aikaa siihen, että Määttä ymmärsi varmasti, mistä asioissa oli kyse.
Kukaan ei silti pysähtynyt kysymään, olisiko kyse ADHD:sta.
Psykiatrian erikoislääkäri Sami Leppämäki kertoo, että usein tyttöjen keskittymishäiriö jää nuoruudessa diagnosoimatta.
Syynä on pinttynyt mielikuva tyttöjen ja poikien erilaisista oireista.
– On yleisesti toistettu sääntö, että tytöt ja naiset oireilevat poissaolevuudella. Siitä huolimatta kaikista yleisin ilmentymismuoto myös naisilla on hyperaktiivinen ja impulsiivinen ADHD.
Leppämäen mukaan usein toistetut käsitykset ADHD-diagnoosin saaneista naisista kaukaisina haaveilijoina voi vaikeuttaa naisen diagnosointia.
Lopulta Jenni Määttä päätyi kesken jääneiden opintojen jälkeen töihin myyjäksi.
Keskittymisen ongelmat jäivät taka-alalle vuosiksi, kunnes Määttä sai tyttären. Silloin vyyhti alkoi vihdoin avautua.
Apu saapui, vaikka myöhään
Jenni Määttä kertoo, että arki oli pitkään pakon edessä suorittamista. Pärjääminen oli vaikeaa, mutta avun hakeminen tuntui turhalta, koska sitä ei ollut tarjottu aiemminkaan.
Kun Määtän tytär syntyi, tilanne muuttui.
– Aikaisemmin kyse oli vain minusta. Minun ei tarvinnut olla vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni ja oireet pysyivät hallinnassa. Kun tyttäreni syntyi, aloin kuormittua asioista aivan eri tavalla.
Kuormittuminen näkyi erityisesti palautumisen ongelmina. Perheenlisäyksen tuomat äänet ja häiriöt veivät Määtän voimat eikä päivästä ehtinyt palautua ennen seuraavaa.
Lopulta Määttä jäi pois töistä burnoutin takia ja päätyi työterveyden avulla ADHD-tutkimuksiin.
Testitulokset, läheisten kertomukset ja kouluvaikeudet puolsivat kaikki ADHD:ta.
Määttä oli kyllä hakenut jo lapsena apua erityisopettajalta ja koulukuraattorilta. Myös perhe koetti parhaansa mukaan auttaa lastaan, mutta mikään taho ei osunut oikeaan.
Osasyyksi diagnoosin pitkittymiseen Määttä arvelee vähäisen tiedon määrän.
– Aina puhutaan että ADHD:sta kärsivät tytöt ovat hiljaisia. Se on typerää, sillä meitä ylivilkkaita tyttöjä ja naisia on todella paljon.
Psykiatrian erikoislääkäri Sami Leppämäki kertoo, että ADHD:n diagnosoinnissa korostuvat nykyään juuri aikuiset naiset, joiden oireita ei ole saatu kiinni lapsena.
Diagnoosiin päätymistä vaikeuttaa vääristynyt kuva naisten oireista, mutta myös muut tekijät. Naiset häpeävät usein ADHD:n tuomia oireita ja toisaalta ne mielletään usein muiden mielenterveyden häiriöiden aiheuttamiksi.
– Se on tietysti jälkiviisautta, mutta tyttöjen ja naisten kohdalla tulisi olla tarkempi. Jos se näyttää ADHD:lta ja tuntuu ADHD:lta, se on useimmiten ADHD, vaikka kyseessä olisikin tyttö tai nainen, Leppämäki toteaa.
Vaikeudesta syntyi voimavara
Tällä hetkellä Jenni Määtän ADHD:n hoito on terapia ja rauhallinen arki. Lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet Määtälle pidemmän päälle.
– Niistä tuli enemmän haittavaikutuksia kuin hyötyjä, vaikka aluksi ne auttoivat huimasti. Ensimmäisinä päivinä säikähdin, kun minulla ei ollut enää ajatuksia. Lamput pään sisällä vain sammuivat.
Lamppujen sammuessa tuli kuitenkin helpotus: taustalla ollut television hälinä ja lapsen puhe eivät enää häirinneet ruoanlaittoa ja asiat oli helppo tehdä alusta loppuun.
Vaikka lääkekokeilu epäonnistui, Määttä aikoo kokeilla vielä toisia lääkkeitä, kunhan hän pääsee hoitojonosta lääkäriin asti.
Tärkeintä Määtälle olisi kuitenkin se, että asenteet ADHD:n ympärillä muuttuisivat ja naisten oireilu tunnistettaisiin herkemmin.
– Monesti myös puhutaan, että ADHD on muotidiagnoosi, mutta se ei pidä yhtään paikkaansa. Jos ihan rehellisiä ollaan, ei kukaan halua tällaista diagnoosia.
Määttä toivoo, että kun hänen tyttärensä aloittaa koulun ensi syksynä, kukaan tämän ikätovereista ei joutuisi kokemaan samaa kuin hän itse aikoinaan.
Nykyään suhde ADHD:hen on kaiken kaikkiaan Määtälle positiivinen. Hän ei koe diagnoosia leimana, pikemminkin supervoimana.
– Tulen helposti ihmisten kanssa toimeen ja olen rohkea. Minulla ei mene koskaan sormi suuhun ja olen saanut paljon uusia kokemuksia sen takia, että teen asioita ennen kuin ehdin ajattelemaan loppuun asti.
Määttä toivoisi, että käsitys muuttuisi myös yleisesti. ADHD on hänelle ominaisuus, ei sairaus.
Millaisia ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta maanantaihin 21. maaliskuuta kello 23:een asti.
Lue lisää: