Rowena Aguillar seisoo paljain jaloin Arlyn Bernaldezin vaaleanpunaisen hautakiven päällä ja asettelee perheen pyykkiä narulle.
Hän on levittänyt pyykit useiden hautojen päälle. Kauniisti kirjaillut kaiverrukset kertovat, että moni pyykkien alla nukkuvista on lähtenyt nuorena.
Viisikymppisenä menehtyneen vainajan hautakiven päällä nököttää Aguillarin pyykkisanko. Pesukone, kuivausrumpu ja ämpäri mahtuvat seitsemänkymppisenä poisnukkuneen Felipe Oplen hautapaadelle.
Lapset kylpevät muovivadissa viereisellä hautakivellä. Naapurista kuuluu rytmikäs musiikki. Siellä valmistaudutaan syntymäpäivän viettoon.
Mummon hauta toimii keittiön pöytänä
Tuhannet köyhät filippiiniläiset ovat rakentaneet kodin Manilan suurimmalle hautausmaalle, kymmenien hehtaarien laajuiselle alueelle.
Löydämme Aguillarin kotiin loikkimalla laatikkomaisilta betonihaudoilta toiselle, välillä pompimme metrin ylös tai alaspäin kohti narulla roikkuvaa värikästä pyykkiä.
Manilan pohjoinen hautausmaa on kuin kokonainen kaupunki katuineen, tienviittoineen ja kioskeineen.
Katujen reunoja täplittävät iloisen vaalein värein koristellut hautapaadet ja pyhimysten kuvat. Niiden takana siintää pelto, joka on täynnä vainajien muistomerkkejä.
Aguillarin äiti kuoli viime lokakuussa vain vähän yli viisikymmentävuotiaana.
Äiti katselee valokuvassa hihattomassa paidassaan pilvien edessä jälkikasvuaan korkean betonisen hautapaaden päältä. Valokuvan edessä Criseldan Aguillarin kaiverretun nimen päällä on jo vähän rupsahtaneita mandariineja ja mehulaseja äidin muistolle.
Mutta jalkopäässä Rowena Aguillarin pienet lapset juovat omaa maitojuomaansa. Mummon hauta on paitsi muistopaikka myös keittiön pöytä.
Vainaja tuskin pahastuisi. Elihän hänkin koko elämänsä samalla hautausmaalla.
– On kuin hän ei olisi koskaan lähtenyt luotamme. Olemme hänen kanssaan joka päivä, Rowena Aguillar hymyilee.
Isän ja sedän hautakivet ovat nyt osa keittiön seinää jääkaapin edustalla. Lapset kyykistelevät lattialla ja katselevat vanhanaikaisesta matkatelevisiosta lastenohjelmaa. Rakennelman ylle on viritetty katto peltipaloista.
Filippiineillä tuhannet ihmiset elävät hautausmailla.
Ylikansoitetussa maassa vainajien vierellä nukkuminen on monelle jopa parempi vaihtoehto kuin ankeat, väkeä pursuilevat slummit. Manilan suurin hautausmaa ei ole poikkeus.
– Viranomaiset yrittävät häätää meitä ja tuhota kotejamme mutta palaamme aina takaisin. Elantomme on täällä. Ja äitikin on täällä, Rowena Aguillar sanoo.
Hautausmaalla asuminen on kuitenkin niin arkista, että sähköyhtiökin on vetänyt alueelle sähköjohdot ja asentanut myös mittarit paikoilleen. Laskukin saapuu säännöllisesti kerran kuussa.
Niinpä Aguillar voi kiinnittää pesukoneensa töpselin pistorasiaan jopa haudalla. Hän sanoo, että viranomaisetkin antavat heidän tavallisesti olla, jos he vain elävät siististi ja pitävät haudat kunnossa.
Rowena Aguillar syntyi Manilan pohjoisella hautausmaalla sisartensa kanssa. Hän hoitaa neljän oman lapsensa lisäksi siskojensa lapsia.
Tänä aamuna hän antaa heille aamupalaksi keksiä ja maitojuomaa, sitoo kengännauhat ja vie lapset kouluun hautausmaan porttien ulkopuolelle.
Lapset syntyivät hautausmaalla
Kolmannen sukupolven asukkaana hautausmaasta on tullut koti, joka on täynnä elämää.
– Olen asunut täällä yli kolmekymmentä vuotta. Löysin täältä aviomieheni. Minä ja sisareni olemme saaneet täällä lapsemme, hän sanoo.
Lapset hyppivät hautapaadelta toiselle ja istahtavat pelaamaan pahvikolikoilla.
– Lapseni kysyi, miksi täällä on kuolleita. Sanoin, että pidämme heistä huolta ja saamme siitä rahaa, Aguillar kertoo.
Asukkaat hautaavat kuolleita ja siivoavat ja maalaavat hautoja.
– Näin loppuvuonna täällä ei ole paljon tekemistä, joten mieheni etsii töitä ulkopuolelta turvallisuusvartijana tai myyjänä. Sisareni työskentelevät ostoskeskuksessa, Aguillar kertoo.
Aguillar pitää huolta äidin vierellä olevista haudoista. Vainajien omaisia ei haittaa, vaikka hän pyykkäisi hautojen päällä.
– He ovat tyytyväisiä, että pidän haudat kunnossa, Aguillar kertoo.
Kymmenien hehtaarien alueella hautoja reunustavilla kaduilla käy eläväinen kuhina.
Asukkaat istuvat syömässä kotikutoisten ravintoloiden edustalla, ostavat kioskeilta juomaa ja huristavat tricycle-sivuvaunullisissa pyörätakseissa paikasta toiseen.
Mausoleumiin asettautunut nainen lakaisee lattiaa risuluudalla. Pöytätuuletin seisoo hautapaaden päällä. Lähellä pöytätason korkeudella olevalle haudalle on rakennettu kioski, jossa voi katsoa myös televisiota.
Hautausmaalla ei ole pelättävää
Aguillar kertoo, että arki ei häiritse edes naapurihautojen omaisia.
– He ovat tyytyväisiä, että pidämme huolta haudoista ja siivoamme ne, Aguillar kertoo.
Rowena Aguillar ei näe mitään syytä muuttaa minnekään kodistaan, josta voi tulla myös hänen ikuinen leposijansa.
Hän kehuu rauhallista naapurustoa, jossa ei tarvitse pelätä toisin kuin hautausmaan ulkopuolella, jossa riittää rikollisuutta. Sitä paitsi perheen rahat eivät edes riittäisi kattamaan muualla elinkustannuksia.
– Täällä eläminen on ihan normaalia. Ei tarvitse pelätä. Täällä ei ole kummituksia, Aguillar hymyilee.
